Pirkka Sieviläisen ajatuksia elämästä

Mummo kuunteli radiosta pesäpallo-ottelua. Hän päivitteli, kuinka raakaa on tämä nykyajan peli, kun kuolleita ja haavoittuneita tulee koko ajan.
Kuuntelen paljon radiota. Silloin kun en asunut Radio Dein kuuluvuusalueella, kuuntelin useimmiten paikallisradiota, Radio Suomea, Novaa tai Iskelmäradiota. Luulen, että olin tässä suhteessa melko keskivertosuomalainen radion kuuntelija. Kuulin poppia, iskelmiä, urheilua, uutisia jne. En kuullut koskaan mitään kristillistä ohjelmaa näillä eniten kuunnelluilla kanavilla. Valtaosa suomalaisista kuuntelee tämäntyyppisiä kanavia ja jää tässäkin suhteessa kristillisen sanoman ulkopuolelle.
Radio Dei muutti radion kuunteluani aika lailla muutama vuosi sitten. Se on päiväsaikaan yllättävän nuorekas radiokanava. Silloin seuraan sitä. Illalla tosin vaihdan toisille kanaville paitsi sunnuntai-iltana, kun tulee tuomasmessu. Joskus harvoin olen sunnuntaina päiväsaikaan kotona ja silloin etsin Yleykkösen kuullakseni jumalanpalveluksen. Tosi harva alle 50-vuotias kuuntelee tätä kanavaa ja sen vähäisiä hartausohjelmia. Niitäkin kuuntelee vain ne, jotka muutenkin osallistuvat seurakunnan toimintaan.
Kirkon kannattaisi satsata radioon sillä lailla, että se tavoittaisi kaikki kuulijat. Sama pätee myös televisioon. Kristillisiä televisio-ohjelmia tulee tosi vähän. Paras tavoitettavuus saavutetaan, kun lähetys tulee klo 18-21 välillä. Aikoinaan 1980 –luvulla Kuule, sinua rakastetaan -ohjelma MTV3:lla pääsi tähän tavoitteeseen. Se oli nuorekas ja paras näkemistäni kristillisistä tv-ohjelmista.  Sen kaltainen voisi kiinnostaa myös nykyihmistä.

Kun olin nuori, koin hyvin vaikeaksi kertoa toisille sitä, että olen uskossa. Pelkäsin, että minulle naurettaisiin ja joutuisin sen takia kiusatuksi.

Tuohon aikaan ns. kristillisissä piireissä pidettiin tärkeä sitä, että jokainen uskova todistaa puhumalla ja näyttämällä uskostaan. Minun aikani ei ollut vielä silloin tuoda uskoani esille.

Kerran sitten koulun välitunnilla eräs kaverini sanoi ”sinusta pitää tulla pappi”. Tätä ammattia olin jo silloin ajatellutkin, mutta en ollut vielä kertonut uskostani ja suunnitelmistani toisille. Tämä syvällinen kaveri oli jotenkin aavistellut sisimmät ajatukseni.

Kun sain tehtäviä kotiseurakunnassani, kuten toimiminen rippikouluisoisena, levisi tieto minun uskostani. Yllätyksekseni kaikki toiset kunnioittivat vakaumustani.

Kaikkien tehtävä ei ole saarnata. Ihminen voi kertoa uskostaan ihan vain elämäntavallaan. Varsinkin rehellisyys, luotettavuus, auttavaisuus ja ystävällisyys kertovat toiselle, että elämässä on tietty sisältö.

Olen ihan tavallinen ihminen. Iloitsen siitä, että tällaisenani kelpaan Jumalalle. Uskonelämä on perusta, jonka pohjalta kohtaan kaikki elämässä vastaan tulevat asiat. Tiedän, että Jeesus kulkee kanssani antaen elämääni sisäisen ilon, rauhan ja elämän tarkoituksen.

Nyt olen saanut toimia 30 vuotta pappina ja pitää kristillistä sanomaa julkisesti esillä

Olen koko alkutalven ollut poissa pilkkijäiltä. Nyt kun nuo pakkasetkin lauhtuivat sain ajatuksen käydä vähän kokeilemassa. Kovin pessimistinen olin saaliin suhteen.

Saapuessani järvelle yllätyksekseni luntakaan ei ollut niin mahdottoman paljoa jään päällä. Kävelin 100 metriä rannasta ja kokeilin. Ei nykäystäkään. Arvasinhan sen. Neljästä reiästä yritin.

Jatkoin siirtymällä 50 metrin päähän. Heti tärppäsi. Joka reiästä tuli pari kolme ahventa pikkusintistä 100 grammaan. Kauaa ei kannattanut yhdellä reiällä olla.

Puolentoista tunnin kuluttua kalan syönti loppui. Ei auttanut muu kuin pistää onget ja noin kilon kalasaalis reppuun ja lähteä pois. Olisi siellä viihtynyt kauemminkin. Pilkkikärpänen taisi puraista minua.

Joskus on ihmetelty sitä, miten vähän miehiä on naisiin verrattuna mukana seurakunnan tilaisuuksissa. Uskonasioita saatetaan pitää vain naisten juttuna. Onneksi kristillistä elämää ei voi mitata vain tilaisuuksiin osallistumisen määrällä.

Olisiko niin, että mies tarvitsee enemmän konkreettista tekemistä? Hän voi tulla mielellään seurakunnassakin erilaisiin talkootehtäviin. Inkerin kirkon palveluksessa olleena olen nähnyt, kuinka raavaita miehiä ympäri Suomea tuli rakentamaan kirkkoja tuhkasta uudelleen nousseille Inkerin kirkon seurakunnille. Olen nähnyt, kuinka mies tarttuu sahaan ja vasaraan ja lähtee työskentelemään sen hyväksi, että ihmisillä olisi paikka missä kokoonnutaan Jumalan sanan ääreen. Se on monen miehen tapa elää kristillistä uskoa. Ujompikin mies on kokenut olevansa pätevä ja hyväksytty.

Olen myös nähnyt kuinka nämä talkoomatkat ovat olleet monelle miehelle myös kanava kristilliseen elämään ja uskoon. Sitä kautta he ovat esimerkiksi löytäneet seurakunnallisen miesten piirin, jossa jokainen saa olla oma itsensä. Luottamuksellisessa veljeshengessä on saatu puhua vaikeistakin asioista miesten kesken ja myös etsiä Jumalan sanan viisauksia elämää varten. Rantakylän seurakunnassa sain vetää tällaista miesten piiriä.

Mies, ja myös nainen, Sinulla on oikeus kokea olla Jumalan rakastama. Sinua tarvitaan! Sinun elämälläsi on tarkoitus!

Olen siirtänyt tämän aiemmin julkaistun kirjoituksen kotisivuiltani http://psievila.nettisivu.org/

No huh! Ei nyt sentään. Olin hengellinen työ verkossa koulutuksessa. Siellä paneuduttiin sosiaaliseen mediaan. Sosiaalisen median käyttö kasvaa nopeasti. Esimerkiksi Facebookissa vietetään aikaa koko maailmassa päivittäin viisi miljardia minuuttia. Jos Facebook olisi valtio, se olisi väkiluvultaan maailman kahdeksanneksi suurin. On hyvä, että kirkko seuraa aikaa ja on kiinnostunut siitä, missä mennään. Sosiaalisen median maailmassa liikkuvat nimenomaan nuoret aikuiset, joihin halutaan olla yhteydessä.

Kurssin antia on se, että kävin minäkin kirjautumassa mm. City-lehden verkkokeskustelijaksi. Ihan oikein omalla nimellä ja pappina. Harjoittelimme myös kirjoittamista Suomi24-sivustolla. Työparini kanssa heitimme kommentin rippikoulusta käytävään keskusteluun. Foorumilla oli yksi kiihkohelluntalainen, joka kirjoitti joka toisen viestin, joissa hän jyrkästi arvosteli kirkkoamme ja kastekäytäntöämme. Näin ekumeenisen rukousviikon aikana varsinkaan ei viitsi lähteä mukaan juupas-eipäs keskusteluun.

Jos kaiken kurssilla esilletulleen ottaa käytäntöön, ei paljoa muuta ehtisikään kuin olla netissä. Seurakunnassani, jossa olen töissä, on paljon ihmisiä, jotka eivät surfaile netissä. Kaiken kaikkiaan vaikka, internetajassa eletään, on paikallinen Kunnallislehti se ykkösmedia kaikille.

Kävin vaimoni kanssa taas kerran Venäjällä. Tällä kertaa Skuoritsassa, joissa toimin pappina vuonna 2004. Talvikautena suomalaisia käy siellä vähänlaisesti. Jumalanpalvelus oli tosi kylmässä kirkossa; melkein vilustuin. Kirkosta oli jäljellä vuosikymmenien ajan vain sen paksut ulkoseinät. Kirkko on pystytetty uudestaan entisten muurien sisäpuolelle. Kaksikielinen jumalanpalvelus, jossa saarnasin, toimitettiin Mooses Putron messun mukaan. Oli kiva tavata vanhoja tuttuja. Yllä oleva kuva on tästä kirkosta.

Vierailut kodeissa Venäjällä on sitten ihan kokemus. Kerrostalon portaikko on likainen ja haiseva; ovissa ei ole nimilappuja. Mutta kun tulee sisälle, huomaa miten kaunista siellä on. Kukkatapetit, koristeelliset seinävaatteet, paljon kristallia lasiovellisissa kaapeissa ja pitsiset ikkunaverhot. Ennenkaikkea ollaan vieraanvaraisia. Teevesi keitetään samovaarissa ja pöytä notkuu herkkuja.

Jos käy kylätien varrella olevassa omakotitalossa, erikoisimmalta tuntuu se, että talon toisessa päässä asuvat ihmiset; parhaimmillaan jopa monta sukupolvea yhdessä, ja toisessa päässä asuvat kotieläimet. Välissä saattaa olla liiteri ja puusee. Piha on aidattu ja kesällä siellä kasvaa peruna, vihannekset, juurekset ja omenapuut.

Länsimainen turisti kävi Stalinin aikaan Neuvostoliitossa. Hän liukastui ja koska hän ei kaatunut, hän lausui “Kiitos Jumalalle”. Siihen venäläinen opas totesi, ettei tässä maassa saa sanoa näin, vaan pitää sanoa “Kiitos Stalinille”. Silloin turisti kysyi “Entäs sitten, jos Stalin kuolee”. Opas vastasi: “Silloin sanotaan “Kiitos Jumalalle”.

Syyskuun 2. Päivä 1998 lysähdin terveydenhoitajan tuolille ja purskahdin itkemään. Olin tehnyt valtavasti töitä, paljon ylimäärästäkin. Olin antanut kaikkeni Jumalan valtakunnan hyväksi, satakymmenen lasissa. Olin myös menestynyt. Esimerkiksi mieltä hiveli kun näki onnistuvan nuoriso- ja rippikoulutyössä. Rakastin nuoria ja työtäni. Mutta se oli myös kaksiteräinen miekka. Olin joutunut välillä jopa kantamaan päävastuuta koko nuorisotoiminnasta työtoverin ollessa virkavapaalla. En saanut helpotusta papin töistä, vaan ne tulivat täysimääräisenä kaikkein vaativimman työalan lisäksi. Työviikot olivat 60 -tuntisia. Sitten paloin loppuun.

Jälkikäteen ajateltuna, minun olisi pitänyt saada jo puolitoista vuotta aiemmin totaalinen puolen vuoden katko työstäni. Työtehoni oli laskenut, enkä enää ollut oma itseni. Miksi ei yleensäkään uskalleta hakea apua ajoissa? Luulin pärjääväni ja selviäväni, kunnes oli pakko myöntää tosiasiat. Onneksi sain työuupumiseeni parhaan mahdollisen hoidon ja palasin työelämään. Tosin ajastaan luovuin minulle kovin rakkaasta nuorisopastorin pestistä.

Mitä tästä opin? Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Pitää huolehtia ennen kaikkea itsestään. Vasta sitten voi toimia toistenkin hyväksi. Saa myös armahtaa itseään. Kaikkea ei tarvitse tehdä. Voi myös hellittää. Tämä oli kova läksy minulle, jota oli lapsesta asti opetettu tekemään kovasti töitä.

Jokainen pohtii joskus elämän suuria kysymyksiä. Saunanlauteilla, lenkkipolulla, kapakassa, metsän siimeksessä – usein yksin. Moni on varmasti kaivannut piiriä, missä voisi ilman kiihkoilua keskustella uskonnollisista asioista.

Joskus olen pohtinut sitä, kohtaavatko tässä asiassa kysyntä ja tarjonta toisensa. Harmi on, jos joku elämän suuntaa kyselevä ei löydä seurakunnan tarjoamaa mahdollisuutta, tai hän hakee vastauksia sellaiselta taholta, joka loppujen lopuksi ei johda parempaan, vaan pahempaan. Onko kirkon edustajakaan aina valmis vastaamaan kyselijöille? Onko kynnys seurakuntaelämään liian korkea?

Tullessani Kangasniemen seurakuntaan, hämmästyin, kuinka moni kertoi innoissaan Alfa-kurssista, mikä täällä Kangasniemellä on järjestetty jo kaksi kertaa. Moni oli ilahtunut sen myönteisestä ilmapiiristä, jossa saatiin hyvässä hengessä pysähtyä elämän perimmäisten kysymysten äärellä. Jatkoa seurasi viime talvena. Sen innostamana olemme käynnistämässä taas uutta Alfa-kurssia. Itse asiassa voidaan puhua maailmanlaajuisesta Alfa-liikkeestä, mikä on tavoittanut jo yli kuusi miljoonaa ihmistä.

Eräs Alfa-kurssin käynyt kertoi, kuinka se vei hänet kristinuskon peruskysymysten äärelle, joita hän oli viimeksi pohtinut yhtä läheisesti rippikoulussa. Hänestä tuntui hyvältä jakaa ajatuksia erilaisten ihmisten kanssa ja se antoi rohkeutta omaan hengelliseen kasvuun. Lisäksi hän sai Alfa-kurssilta myös ystäviä.

Meidän omasta kristillisestä perinteestämme käsin saamme lähestyä elämän suuria kysymyksiä, inhimillisinä ja tasavertaisina kanssavaeltajina.